The poikaystävää ei enään ole. Ja ei satu yhtään, vai sattuuko?
Ensimmäisinä päivinä en ajatellut asiaa, (johtunee lupauksesta mikä solmittiin kun erottiin) keskityin muuhun ja asia jäi taka alalle. Sitten itkin, itkin enemmän kuin koskaan, pitempään kuin koskaan ja tarkoitin sitä enemmän kuin ikinä. Taoin nyrkillä lattiaa ja hakkasin päätä seinään, eikä se edes sattunut, verrattuna mitä koin sisällä. Näin kolme viikkoa samaa painajaista ja heräsin aina itkuun. Koulussa itkin. Sitten tuli seinä vastaan, kyyneleet ei vuotanut vaikka kuinka tuntui pahalta ja käsi ei noussut seinään. Nyt ollaan tässä, kävelen syksyisillä kaduilla, sanon The ex-poikaystävälleni olevani onnellinen, mutta todellisuudessa mikään ei tunnu miltään. Rakkaus tuntuu ja rakkaus sattuu.